Keskustan kauppakuja Preciados tekee hulluksi!

 Madrid, Espanjan viiden miljoonan asukkaan pääkaupunki on tuntemattomampi kuin Barcelona ja Aurinkorannikko, joissa moni on jo käynyt. Siksi Madrid vaikuttaa vaikealta, mutta ei se ole.

Pompöösi Madrid on kuin espanjalainen mies. Lihaksikas, macho ja pöyhkeä.Siinä ei ole mitään pientä ja söpöä, Madrid on uhkea.

Kaikki (naiselle) merkittävä on yllättävän lähekkäin. Heittäytyminen shoppailun endorfiiniseen maailmaan on helppoa.

Madrid-hulluksi pääsee parhaiten suunnistamalla metrolla joko Callaon tai Solin metroasemalle. Asemien väliin jäävät näet kävelykadunpätkät Calle Preciados ja del Carmen.

Alue on turmio turistille, jolla on vähänkään "imeldan" vikaa. Kenkäkauppojen kiertely vie aikaa, koska esillä on yksi koko. Ostokset pakataan laatikoihin ja parin kaupan jälkeen himoshoppaajalla on vaikeuksia mahtua ovista.

Preciadosilla kenkäkaupat ovat edullisia. Huippumerkkejä myyvät liikkeet sijaitsevat Calle de Augusto Figuerolla.

Silti sieppaa, kun 36 euron hauskat Cat ja Dog -kengät löytyvät kauppakujan molemmissa päissä sijaitsevista El Corte IngleŽs -tavarataloista 29 eurolla - mutta kaupat on jo tehty.

Katukuvassa espanjattaret vaikuttavat meikäläisiä lyhyemmiltä ja ainakin nuoret hoikemmilta.

Paikallinen muoti on mitoitettu heille. Tasaisen tanakka suomalaisnainen joutuu poistumaan putiikeista tyhjin käsin.

Liikkeitä löytyy mm. tavallisen kansan Gran Vialta ja Salamancan hienostokadulta, jonne normaalikukkaroisella kaupunkimatkaajalla ei ole asiaa.

Metro on Madridissa niin hyvä ja selkeä kulkupeli että se kannattaa ottaa alle shoppailupäivän jälkeen ja Atochan asemalle. Atocha on portti huikeaan taidemuseokolmioon Reina Sofia, Thyssen- Bornemisza ja Prado.

Ei kannata läkähdyttää itseään kaikilla mestareilla, vaan valita kustakin kiintoisimmat, esimerkiksi Dali, Picasso (Guernica!), Miro ja Copa Reina Sofiasta,
Rembrant, Rubens ja impressionistit Thyssenistä sekä Velazquez, Goya, El Greco, Tizian, Tintoretto ja Rafael Pradosta.

Museoissa on yllättävän väljää, mutta tiukka henkilökunta! Ei pidä kokeilla salamakuvausta.

Madrid uuvuttaa ensikertalaisen uhkeudellaan, mutta sinne pitää palata. Jos ei muusta syystä, niin siitä, että madridilaiset ovat todella ystävällisiä ja valtaosa nähtävyyksistä jää kuitenkin katsomatta.

 On 11. syyskuuta vuonna 2004.

Veikkauskioskin oveen on kuulakynällä tuherrettu lappu:

Lippuja illan Real- Numancia -otteluun. Käy kuten piirretyissä: vilkaisu, äkkijarrutus, paluu. Figo, Ronaldo, Beckham, Owen, RauŽl, Zidane, Roberto Carlos, Casillas... kaikki futiskukot pelaavat siellä!

Kerran elämässä nekin pitäisi nähdä, ja Santiago Bernabéu -stadion, sen tunnelma ja 80000 muuta jalkapallohullua.

Kävelemme ohi. Illaksi on muuta ohjelmaa.

Koko päivän lappunen takoo takaraivossa. Mikä tilaisuus! Miksi laskea se käsistä?

Palaamme kioskille. Se on kiinni, siesta. Tasan viideltä kioskinpitäjä avaa ukset, mutta liput ovat loppuneet. Aikaa on kaksi tuntia.

- Kannattaa käydä kysymässä stadionilta. Ehkä vielä saatte, mutta en uskalla luvata, mies vinkkaa.

Taksi alle, ruuhkamatelua stadionille pitkin Euroopan ehkä vaikuttavinta pääkatua Paseo de la Castellanaa. Paniikki hiipii, sydän takoo, hiottaa. Uutta tilaisuutta ei kenties koskaan tule.

Stadionin liepeillä on hulabaloo: helle porottaa, musta pörssi pyörii kintereillämme.

Aiomme ottaa liput vaikka katolta, näkymähän on sivuseikka.

Vihoviimeiseltä piippuhyllyltä paikat sitten saamme, normaalihintaan 25 euroa ketale.

Ostamme vielä valkoiset 20 euron Realin paidat, joiden selässä lukee tietenkin Figo. Itkettää ja naurattaa - onnistuimme!

Koska nainen, tässä tapauksessa kaksi, ei voi lähteä huippumatsiin hiukset likaisina, myöhästymme alusta ja pyyhällämme ylös kesken hiljaisen hetken.

81000 ihmistä vaikenee kunnioittamaan Madridin junaiskuissa ja ja Yhdysvaltain terrorihyökkäyksessä menehtyneitä, onhan 11. syyskuuta.

Sen jälkeen ei ole hetkeäkään hiljaista.

Vieressämme istuvat paljastuvat Numancian kannattajiksi. Olemme vihollislauman keskellä valkoiset paidat huutomerkkeinä loistaen.

Punapaidat pitävät meitä kuitenkin kuriositeetteina, hymyilevät ja iskevät silmää. Espanjalainen futisyleisö on kaukana brittiriehujista.

Kaikki kuuluisuudet vilistävät kentällä tikku-ukkoina, mutta hengitämmepä edes samaa kuninkaallista ilmaa. Realhan on suomeksi kuninkaallinen.

Beckham tekee 1-0. Harmittaa, kun sitä ei näe uusintana. Selostuskin puuttuu, mutta tuskin sitä tässä metelissä kuulisi.

Pari selvää maalia tulee, yksi molemmille, mutta epäselväksi jää, miksi ne hylätään.

Stadion huutaa ja humisee.

Mietimme, miten pääsemme ulos stadionilta tallautumatta ja rahakukkarot tallessa. Pitäisikö lähteä juuri ennen matsin loppumista?

Lähdemme, mutta suotta. Santiago Bernabéu on rakennettu niin, että massa soljuu ulos tuskitta. Käymme voipuneina iltasangrialla kuumassa yössä ja odotamme aamun lehtien arviointia illan pelistä.

"Real oli yhtä huono kuin ennenkin", kiukuttelee valtalehti El Pais. Tiesihän tuon jo ennestään: 11 tähteä on 11 tähteä, ei tiimi.